Cinemaissí 2017

AVEK 1/15 – CANTALAO: DOKUMENTTIELOKUVA ERÄÄN KANSAN MUISTISTA JA IDENTITEETISTÄ; NERUDAN POST-MORTEM KOHTALOSTA JA PINOCHETIN JÄLKEISESTÄ CHILESTÄ

Mikael Antonio Leskinen (Eino Antonio)

Julkaistu alunperin AVEK-lehden numerossa 1/2015, päivitetty 3. lokakuuta 2017.

(INGRESSI) Lieneekö nobelistirunoilija Pablo Neruda kansainvälisesti tunnetuin chileläinen? Vaiko historian ensimmäinen demokraattisesti valittu sosialistipresidentti Salvador Allende? Vai Allenden syrjäyttänyt ja lähes kahden vuosikymmenen ajan Chileä hallinnut kenraali Augusto Pinochet? Kaikki jo kauan sitten kuolleita miehiä, joka tapauksessa. Yksilöllisen ihmisen mukana myös kollektiivinen muisti rappeutuu, unohtaa, kuolee ja lopulta katoaa, palaa tyhjyyteen. Mutta osa meistä jää silti tänne – vaikkakin ehkä vain ideoina.

Painaako runoilijan jalanjälki historiassa enemmän kuin sotilaan tai poliitikon? Tulevat sukupolvet muistavat usein taiteilijoiden luomat maailmat paremmin kuin hallitsijoiden. Mutta tuskin muistamme enää taidettakaan, jos unohdamme kontekstin, jossa taiteilijat elivät ja loivat. Näin erityisesti Nerudan kohdalla, joka oli (ja on) paitsi maailmanlaajuisesti tunnettu kirjailija myös johtava poliitikko.

Tämä on myös yksi elokuvan tehtävistä: toimia ihmiskunnan kollektiivisena muistina ja estää meitä kadottamasta menneisyyttä. Moni chileläinen toivoo silti unohdusta. Heitä on sekä diktatuurin puolustajien että kriitikoiden joukossa. Vallankaappauksesta tuli viime syyskuun 11. päivä kuluneeksi 44 vuotta. Salvador Allende kuolee samana päivänä kapinallisten piirittämässä ja pommittamassa presidentinpalatsissa. Hänen ruumiinsa löydetään Fidel Castron lahjoittama Kalashnikov-kivääri sylissään, oletettavasti itsemurhaluodin päähänsä ampuneena. Neruda kuolee kaksitoista vuorokautta myöhemmin. Diktatuuri päättyy 1990, Pinochet luopuu vallasta kun kansa äänestää demokratian paluun puolesta.

Tuona aikana Chilessä on ehtinyt syntyä ja kasvaa useampi sukupolvi, jokaisella oma yksilöllinen suhteensa maansa menneisyyteen. Joillekin diktatuuriaika on pelko, toisille edistys, joillekin sota, toisille vauraus, joillekin lapsuus. Nuorimmat eivät ole sitä edes kokeneetkaan. Jäljet ulottuvat silti vielä kaikkien chileläisten elämään, halusivat he sitä tai eivät. Vallankaappauksen päivämäärä kaikuu vieläkin chileläisten yhteisessä alitajunnassa. Se muistuttaa hetkestä, jolloin Chilen ruumiiseen repeytyi haava, joka jakoi maan lopullisesti kahtia.

Moni laskee Pinochetin ansioksi rauhanomaisen vallasta luopumisen ja ajattelee, että diktatuuriaika oli välttämätön rauhan ja maan kehityksen turvaamiseksi. Heidän näkökulmastaan katsoen Kuuban kaltaisen takapajuisen ja jälkeenjääneen totalitaristivaltion sijasta Chilestä kasvoi rikas ja tasapainoinen maa, Latinalaisen Amerikan kehittynein ja turvallisin. Moni sanoisi diktatuuriajan olevan lopullisesti ohi: Chile on nyt uusi ja puhdas, vapaa diktatuurin tarhoista. Ja moni toivoo, että menneisyyden annettaisiin olla menneisyyttä. Mutta juuri tämä, halu unohtaa, kertoo ehkä eniten siitä, miten “once de septiembren” haava ei ole ehtinyt parantua: se märkii tulehtuneena ja muistuttaa itsestään kiusallisesti.

 

Hiljennetyn kansan äänenmurros

“Puhumme maasta jolla on täydellinen amnesia, valtava ongelma muistinsa kanssa; ei ole mitään kunnioitusta menneisyyden puolesta, koska kaikki elävät nykyhetkessä, joka etenee brutaalisti vailla minkäänlaista kontrollia. Se on kuin sairaus.” Diego del Pozo on santiagolainen elokuvaaja, kirjailija ja Helsingin yliopiston tohtorikoulutettava. Hän kuuluu siihen nuoreen chileläisten sukupolveen, joka varttui 80-luvulla ja uuden demokratian alkuvuosina. Heille diktatuuri on enemmän lapsuuden utuverhon hämärtämä, vanhemmilta peritty myytti kuin traumaattinen muisto.

“On hyvin suuri sukupolvellinen ero nuorten ja vanhempien välillä. Olen hyvin kriittinen, mutta sen täytyy myös johtua siitä, etten pelkää. Diktatuurin suuri saavutus oli sosiaaliverkon hajottaminen ja pelon ylläpitäminen. Uskon, että posttraumaattinen stressi on tuottanut hiljennetyn sukupolven, joka ei uskalla puhua. Diktatuurissa eläneet eivät uskalla tänään kohdata ongelmia kasvokain, koska he pelkäävät, että sama tapahtuu uudestaan. Nuoremmat sukupolvet jaamme käsityksen siitä, että on hyvin tärkeää tietää selvästi mitä aiemmin tapahtui, jotta se ei enää toistuisi.”

“Pelon puute antaa meille vapauden ottaa esille diktatuurinjälkeisen Chilen ongelmat. Voimme kysyä miten siirtymä oli toteutettiin niin sujuvasti, mutta miten siitä huolimatta diktatuurin neoliberaali malli otettiin avosylin vastaan. Sitä jatkettiin ja kehitettiin. Valtioterrorismi päättyi, mutta tämä ei tarkoita, että Chilen valtio käyttäytyisi nyt moitteettomasti. Päinvastoin, katso vain mitä tapahtuu mapuche-intiaanien ja muiden alkuperäiskansojen kanssa tänään. Uskon, vaikka se kuulostaa jyrkältä, että Chilen valtio on edelleen fasistinen tavassaan kohdella kansalaisiaan, esimerkiksi siinä miten se soveltaa terrorisminvastaista lakia.”

”Olemme diktatuuriajan lapsia, mutta vartuimme demokratian aikana diktatuurin stigma yllämme. Meidän täytyi tehdä poliittiset valintamme demokratian langettaman hiljaisuuden sisältä. Demokratian paluu Chilessä sisältää valtavan hiljaisuuden. Kaikki uudistukset toteutettiin rajoituksien ehdoilla, koska sotilaat olivat vielä läsnä. Unohduksen politiikalla on paljon tekemistä sen neoliberaalin mallin kanssa, joka istutettiin diktatuurin aikana. Tässä mallissa välittömyys määrää. Tästä johtuen elämme jatkuvassa nykyhetkessä, jolla ei ole niin menneisyyttä kuin tulevaisuuttakaan. Tämä on todella huono tapa kohdata sosiaalisia ja poliittisia konflikteja, erityisesti niitä, jotka tapahtuivat viime vuosikymmeninä. Ei voida edetä ilman perusteita menneisyydestä. Tästä syystä Chilessä ei astuta historiaan eikä onnistuta sulkemaan haavoja.”

“Diktatuurin hetkenä kehittyi trauma, joka vailla epäilystä johti vuosien hiljaisuuteen ja sosiaaliseen välirikkoon. Ihmiset pelkäsivät naapureitaan. Siitä ei toivuta kymmenessä, viidessätoista vuodessa, ei ehkä koskaan. Kyse on kansan henkisestä terveydestä. Sitä pitää työstää jatkuvasti. Muistaminen tarkoittaa kaikkia sitovan kulttuuriidentiteetin löytämistä. Riippumatta siitä millä puolella olemme tai mikä on henkilökohtainen historiamme voimme tunnistaa itsemme kaikkien yhteisissä kulttuurihahmoissa. He yhdistävät meitä.”

 

Cantalaon yksinäinen, unohdettu utopia

Yksi tällaisista hahmoista on Pablo Neruda, Chilen suuri kansallisrunoilija. “Nerudan voimassaolo on valtava”, kertoo del Pozo. “Ei varmaan ole chileläistä, joka ei tunnistaisi häntä ainakin nimeltä. Maailmassa täytyy olla vain vähän maita, jossa häntä ei luettaisi tai tunnettaisi”.

Del Pozon ensimmäinen ohjaustyö Cantalao (2017) lainaa otsikkonsa Nerudan ainoalta julkaistulta proosatyöltään, hänen vähemmän tunnetulta romaaniltaan nimeltä El Habitante y su esperanza vuodelta 1926 (ei julkaistu suomeksi). “Cantalao” on kirjan fiktiivisen tapahtumapaikan nimi, Gabriel García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyyden Macondon sisarkaupunki. Cantalao on samalla Nerudan toteutumattoman unelman nimi. Viimeisinä vuosinaan runoilija suunnitteli taiteilijakotisäätiötä, jonne taiteilijat kaikkialta maailmasta voisivat saapua apurahan turvin asumaan ja työskentelemään. Hänen toiveensa oli, että säätiö toimisi hänen tekijänoikeusansioidensa turvin, jotka runoilija lahjottaisi sille kokonaisuudessaan.

Allenden hallitus otti projektin huostaansa, ja rakennustöiden oli määrä alkaa lokakuussa 1973 Isla Negran paikkakunnalla, samalla alueella missä Nerudan kotitalo, nykyinen museo sijaitsee tänäkin päivänä. Vielä vallankaappauksen aamuna hanketta rekisteröitiin virallisesti. Pinochetin astuttua valtaan projekti jäädytettiin ja keskeneräiset rakennelmat tuhottiin. Tänään alueella seisoo alkuperäisesti suunnitelluista rakennuksista vain pienikokoinen, puinen mökki. Sen Neruda rakennutti ottaakseen paikan “runollisesti haltuunsa”. Värjätyt lasi-ikkunat ja Nerudalle rakkaaat meriaiheiset motiivit koristavat sen sisustaa ja ulkoasua. Se istuu yksin, unohdettuna ja tyhjänä, seuranaan vain Isla Negran hiekka ja valtavan tyynenmeren aallot. Se on kaikki konkretia, mitä Nerudan haaveesta on tänään jäljellä.

Del Pozo: “Löysin tämän pienen mökin meren ääreltä ja se vaikutti minusta hyvin symboliselta. Se oli kuin Chile, joka jäi sinne yksin, kaikkine 70-luvun ideoineen ja utopioineen, katsomaan valtamerta ja miten kaikki vetäytyy pois. Cantalao sai minut tutkimaan ja havahtumaan siihen, että Nerudan post-mortem kohtaloa ei oltu todella tutkittu. Hänen biografiansa ynnä muu tunnetaan, mutta mitä tapahtui myöhemmin ei. Hänen kaltaisensa hahmot eivät pääty kuolemaan”.

 

Kaksi Chileä, kaksi Nerudaa

Del Pozolle kirjallisuus on ollut tärkeää lapsuudesta saakka. Lukiolaisena luetut Julio Cortazarin ja Gabriel García Márquezin teokset “muuttivat hänen elämänsä”. “Identifioiduin heihin vahvasti, näin maailman samalla tavalla. He saivat minut ymmärtämään, että haluan omistaa elämäni kirjallisuudelle.” Chileläiset kansalliskirjailijat Gabriela Mistralin ja Nerudan hän löysi myöhemmin kirjallisuusopintojen yhteydessä yliopistolla. Samalla hän ymmärsi, että heihin suhtaudutaan diktatuurinjälkeisessä Chilessä poliittisia ulottuvuuksia vähätellään tai ne sivuutetaan kokonaan. “He ovat meidän kaksi nobel-kirjailijaa, mutta siitä huolimatta heitä opetetaan kouluissa hyvin pinnallisesti, hyvin epäoikeudenmukaisesti ja kevyesti.”

“Synnyinvuotenani tulee täyteen 10 vuotta vallankaappauksesta ja Nerudan kuolemasta. Silloin alkoivat kaikkein suurimmat diktatuurinvastaiset mielenosoitukset, joissa Neruda oli ikoni. Miksi olemme tänään niin kaukana tästä käsityksestä? Tänään tunnettu Neruda, jonka esimerkiksi Neruda-säätiö meille esittää, on kevyempi Neruda. Mutta mitä tapahtui vastarinnan, vallankumouksellisen, Cantalaon kaltaisiin unelmiin uskovalle Nerudalle?”

“Neruda-säätiö on virallisesti vastuussa hänen perinnöstään, mutta todellisuudessa Neruda on osa kansaa ja kansallisidentiteettiä. Kansa ei ole luovuttanut Nerudaa – siitä huolimatta, että säätiöllä on täysi kontrolli sen suhteen mitä häneltä julkaistaan, mitä hänestä sanotaan ja mistä ollaan vaiti. Hänestä annetaan hyvin vieras, yksinkertaistettu, vaaraton kuva: Neruda on hyvä juhlimaan, naistenmies, joku joka tykkää kauniiden asioiden keräilemisestä. Tämä hahmo ei muistuta lainkaan sitä Nerudaa, jota olin lukenut. Toisaalta on virallinen historia ja toisella, populaarilla tasolla on tämä toinen epävirallinen, marginaalinen historia; nujerretun kansan historia, josta löytyy elävämpi, todellisempi Neruda; joka haluaa yhdistyneen Latinalaisen Amerikan, joka etsii kansojen tasavertaisuutta ja ajattelee työläisiä”.

 

Miksi dokumentti, miksi elokuva?

Mutta miksi käsitellä traumoja juuri elokuvan, erityisesti dokumentin kautta?

“Audiovisuaaliseen materiaaliin liittyy jotain hyvin väkevää. Varsinkin silloin, kun käydään läpi arkistomateriaalia. Parempaa tapa selvittää lähihistoriaa ei ehkä olekaan. Arkistomateriaalissa esitetyt tapahtumat ovat kiistämättömiä. Dokumentteihin astuminen on totuuteen astumista. Siitä huolimatta, että kyse on aina tulkinnoista, ovat tapahtumat itsessään vastustamattomia.”

Koska valtaosa Neruda-aiheisen materiaalin oikeuksista kuuluvat Neruda-säätiölle, oli del Pozon Recta Provincia-tuotantoyhtiön käytettävä runsaasti muualta hankittua arkistomateriaalia. Tätä he etisvät ensisijaisesti ulkomaisilta, erityisesti ranskalaisilta televisiokanavilta.

“Kulttuuriset identiteetit kuten muisti eivät ole staattisia. Päinvastoin, on otettava haltuun historia, jotta voidaan muotoilla identiteetti ja edetä varmemmin. Elämme yhä diktatuurin traumoja. Siksi on moraalinen velvollisuus tutkia menneisyyttä. Dokumentti tuo meille jotain tarpeellisia työkaluja historian ja samalla muistin uudelleenrakentamiseen. Se ei ole populaari genre – ja tämä tekee asioista joskus vaikeampia, mutta antaa samalla tilaa pohtimiselle, jonka valtavirtaelokuva unohtaa yhä enemmän ja enemmän.”

”Sitäpaitsi päätös tehdä dokumenttielokuva ei ollut ennalta suunniteltua. Ei ollut muuta keinoa näyttää tätä historiaa. Aina voidaan tehdä toisintoja ja fiktiota eri hetkistä, mutta dokumentaarisen analyysin toteuttaminen pakottaa aina katsomaan historaa ajankohtaisesta näkökulmasta. Samalla pitäisi kysyä ‘miksi elokuva?’. Elokuva mahdollistaa kaikkien taiteellisten kielten yhteen punomisen suuressa mittakaavassa: tanssista musiikkiin, valokuvaukseen, kirjallisuuteen. Se sallii hyvin leveän kulttuurisisällön käsittelemisen.”

Ei ole kuitenkaan vaikeaa kuvitella fiktioelokuvaa Cantalaosta.

“Niin, sellainen jossa se onnistutaan rakentamaan! Voi olla, mutta lopulta on kyse muusta. En usko siihen, että taiteilija puhdistaa itsensä riivaajistaan täydellisesti työnsä kautta. Cantalao kattaa paljon enemmän kuin kulttuurikeskuksen. Cantalo siirtyy olemaan paljon suurempi metafora. Kaikesta voi aina tehdä fiktiota, mutta tässä erityisessä tapauksessa dokumenttielokuva lähentää meitä historiaan analyyttisestä perspektiivistä. Tämä antaa meille tietyn objektiivisuuden. Paljon suuremman, kuin jos tekisimme fiktiota, jossa meillä on kaikki tila hallussamme. Narratiivinen linja on nyt kollektiivinen ilmaisu: tarinan kertovat meille hahmot, haastateltavat ja arkistomateriaali. Ei ole kertojaa tai johdattelevaa henkilöhahmoa, joka vaikkapa esiintyisi haastattelijana. Haluamme, että katsoja on se, joka vastaanottaa kaiken informaation ja tekee sitten oman johtopäätöksensä.”

“Toisaalta dokumenttielokuvalla on tänään hyvin vaikeasti määriteltävät rajat; missä dokumentti loppuu ja missä fiktio alkaa? Lajityyppien kriisi tapahtui jo. Teemme tässä suhteessa paljon rajatumpaa ja perinteisempää työtä, mutta se antaa meidän asetella tositapahtumat paljon objektiivisemmin. Siitä huolimatta, että säilytämme kontrollin ja ohjaamme narratiivia, päästämme viestistä irti ja asetamme sen esille siinä määrin, että jokainen voi vastaanottaa sen ja tulkita sen miten haluaa.”

 

Chileläinen nykyelokuva

Del Pozo arvioi elokuvan nykytilannetta Chilessä: ”Vielä 90-luvun alussa, heti siirtymävaiheen jälkeen, tehtiin paljon elokuvia jotka puhuivat vallanvaihdon historiallisesta hetkestä. Myöhemmin tematiikka jakautui kahteen suuntaan. Suurimmat tuotannot ovat keskittyneet televisiohuumorin pariin, kun taas elokuvafiktiosta on kehittynyt intiimimpää. Jälkimmäinen on käsitellyt sekä yhtenäisen, diktatuuria edeltäneen Chilen historiaa (Machuca, 2004; Tony Manero, 2008; Post mortem, 2010; No, 2012) kuin myös yksittäisten, samaistuttavien hahmojen henkilökohtaisia historioita (Te creís la más linda, 2008; Gloria, 2013).”

“Suuren elokuvateollisuuden puuttuessa on lähes kaikella paikallisella tuotannolla itsenäinen, pienibudjettinen luonne. Elokuvantekijän työ on Chilessä uhrautumista: tuotantokustannukset ovat yleisesti lähtöisin julkisista rahastoista, jotka vaikka kasvavatkin jatkuvasti, kykenevät silti rahoittamaan enintään kymmenen elokuvaa vuodessa. Kuten kunnolliselle kolmannen maailman maalle on sopivaa, jää elokuvan kaltainen kulttuuri sivustaan. On silti korostettava elokuvantekijöitä, joilla on vahva henkilökohtainen jälki, kuten Andrés Wood, Sebastián Lelio tai Sebastián Silva, jotkut nuorimmista mainitakseni. He ovat viitekohtia meille, jotka olemme vasta aloittamassa ja kertovat meille, että rahasta riippumatta työskentely pitää toteuttaa hyvin. Tämä on yksi velka lisää Chilen yhteiskunnassa. Siinä on kyse taistelusta taiteen puolesta, lähtöisin taiteen sisältä.”